Rintasyöpädiagnoosistani on jo yli yhdeksän vuotta ja sen olen mielestäni saanut käsiteltyä hyvin. Toki aihe nousee usein pintaan, kun lähipiirissä (tai ystävien ystävillä) on ollut tasaiseen tahtiin uusia diagnooseja.
Nyt alkaa olla mitta täynnä korjausprojektia. Vasta nyt tunnen kykeväni kirjoittamaan viime syksystä. Toinen silikoni piti vaihtaa ja muotoa parantaa. Noh, tällä kertaa vasemman puoleinen pomppasi ylös. Meinasi järki lähteä, kun olin taas viikkoa myöhemmin Jorvissa menossa leikkaussaliin. Nyt rinnat ovat samalla tasolla, mutta muoto eri. Tämän kokemuksen jälkeen sain monisivuisen kyselyn siitä, miten tyytyväinen olen kroppaani, kuinka naiselliseksi itseni tunnen jne. En kyennyt vastaamaan siihen, koska alkoi nousta niin paha kiukku. Oman kroppani kanssa huumori vielä joten kuten kestää, mutta kaikki tämä tunarointi on maksanut paljon verorahoja ja terveydenhuollon resursseja. Viimeisimmät kolme operaatiota ovat olleet turhia. Jos homma olisi tehty kerralla kunnolla, olisi kolme henkilöä voitu operoida niillä kerroilla, kun minua on fiksailtu uudelleen. Sen verran olen ollut itsekäs, etten ole jättänyt sanomatta, ettei homma ole mennyt putkeen. Mietin edelleen, mille taholle avaan kirjallisessa muodossa tätä pirun kuoppaista ja ei-asiakaslähtöistä hoitopolkua, joka on kirjaimellisesti aiheuttanut kipua ja tuskaakin.
Syyskuun jälkeen meni taas tovi toipuessa ja kuntoa kasvattaessa seitsemän viikon urheilukiellon jälkeen. Olen odottanut leikkausten jälkeisten turvotusten poistuvan ja rintojen muodon tasoittuvan. Enää ei ole turvotusta, mutta eivät rinnat ole edes siinä määrin pari, että kevyesti topattujen liivien tasoittaessa eroa voisin pitää raitapaitaa. Pieni asia, mutta kertoo mielestäni siitä, ettei ero ole ihan pieni.
Kevät toi tullessaan kutsun Jorviin. Ohjelmassa olisi mamillatatuointi. Soitin Jorviin ja kerroin tilanteeni. Sovimme, että vaihdetaan kirurgia ja parin viikon päästä on tapaaminen, jossa sovitaan jatkosta.
Onneksi minun leikkausten jono on harvinaisuus ja valmista tulee huomattavasti nopeammin. Ongelma on edelleen siinä, ettei ns. asiakkuuden hallinta ole mitenkään hyppysissä ja jos en itse soittelisi perään, olisi tämä jo HUSin puolelta ollut hoidettu jo aikoja sitten. Ehkä jonkun olisi hyvä soittaa perään ja kysyä sekä viedä asiaa aktiivisesti eteenpäin. Olen ollut asian kanssa monesti herkillä, kun operaatio toisensa jälkeen on mennyt pieleen ja joudun anelemaan apua. Entä, jos en olisi jaksanut tehdä niin vaan olisin käpertynyt ja jäänyt itsekseni asian kanssa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti