Kesälomalla innostuin Ranskassa kuntoilemaan tavallista kovempaa ja kyyneleet valuivat poskille, kun Andorrassa vaelsin 2700 metriin. Vuotta aiemmin olin kokenut kamalat kivut Jorvissa. Joka henkäisy sattui. Vasta oikeastaan tuolla huipulla tajusin, miten olin saanut vahvistettua kuntoani vuoden aikana. Se säikähdys Jorvissa myös kirkasti taas omia toiveitani elämäni suhteen. Luonnollisesti tästä on seurannut monenlaisia pohdintoja ja päätöksiä. En edelleenkään halua elää sitku-elämää.
Sitten niihin kropan häröilyihin... Kesäkuussa olin toimistolla Teams-palaverissa, kun alkoi silmissä sumenemaan ja tasapaino heittää. Tuli todella outo ja epätodellinen olo. Lähdin taksilla työterveyteen siskoni komentamana. Laitoin siis hänelle viestiä, että tarvitsekaan kyytiä, kun menen kotiin lepäämään... Jep! En edelleenkään mene lääkäriin vapaaehtoisesti... No, pääsin heti sisään ja tutkittavaksi. Otettiin sydänfilmiä ja verikokeita. Lopputulos: Liian alhainen verenpaine. Muuten kaikki ok. Otin pari päivää rauhallisemmin ja olo normalisoitui. Tämäkin tapahtuma nosti kesäloman kiipeilyn merkityksellisyyttä.
Minulla oli keväällä viime vuotisen leikkauksen jälkitarkastus, jonka yhteydessä mainitsin oikean käden pienestä turvotuksesta. Sain lähetteen, jonka seurauksena minulla on vuosien tauon jälkeen tukihiha. Se on jo vähentänyt turvotusta ja uskallan enemmän myös rasittaa kättä. Tärkeämpi edistysaskel on ollut, että innostuin menemään lymfaterapiaan. Kyseessä on sama paikka, jossa kävin sovittamassa tukihihaa ja muutaman kidutuskerran jälkeen kasa strangeja on saatu auki ja samalla hoidettu sellaisella imulaitteella sitä pahispuolen arpea. Nyt sekin on joustavampi. Käyn vähintään viikottain hydrobicissa, jotta kroppa saa monipuolista huoltoa ja rääkkiä samalla kertaa. Tavoitteeni on pitää kivut ja jumit loitolla.
Kaikki kunnossa? No, eipä tietenkään. Marraskuussa hormonitoimintani alkoi häröillä ja omituista tiputtelua jatkui yli 2 viikkoa ennen kuin menin gynelle. Taas tutkimuksia ja verikokeita. Löytyi yksi reippaankokoinen, vaaraton ja jo tyhjentymässä oleva kysta sekä vahvistus sille, että munasarjani ovat edelleen voimissaan. Mainitsen tämän erikseen siksi, että olin yllättynyt. Ikää on jo 47 vuotta ja rankat syöpähoidot koettu. Olin ajatellut, että munasarjat olisivat jo menneet talviunille.
Jossain vaiheessa vuotta sain myös Potilasvahinkokeskukselta ilmoituksen, ettei ole tapahtunut mitään vahinkoja. Ilmeisesti on ok, että rintasyöpäpotilaan korjausleikkaus epäonnistuu 4 kertaa putkeen ja viimeisestä leikkauksesta saa bonuksena ilmarinnan ja helvetilliset kivut. En lähde taistelemaan, mutta nyt on ainakin merkintä tästä polusta. Veronmaksajana tämä toki myös ärsyttää, että julkisessa terveydenhuollossa tyritään näin eikä kukaan ota vastuuta tai pidä edes potilaaseen mitään yhteyttä asian selvittämiseksi.
Viimeisimmästä toimenpiteestä on yli vuosi aikaa ja enkä ole enää seurantojen piirissä. Tuntuu, että vihdoin syöpään liittyvä polku on vihdoin jäänyt historiaan. Toivon niin. Silti tämän vuoden kropan häröilyt ovat nostaneet joka kerta "entä jos"-kysymyksen aina lääkäriin mennessä ja tuloksia odottaessa. Sen jälkeen minulle on tyypillistä pysähtyä pohtimaan, tekisinkö jotain toisin. Poikien kasvaessa ja miettiessä omia polkujaan, olen myös enemmän miettinyt omia tulevaisuuden toiveita. On ihanaa uskaltaa unelmoida ja luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä.
Onnea ja iloa uudelle vuodelle!
