Taas uusi vuosi

Uusi vuosi on alkanut onnellisten tähtien alla. Muistatko ne meidän olohuoneen keltaiset seinät, joista syksyllä kiukuttelin täällä blogissa? Ne jäävät historiaan kolmen viikon kuluttua. Kaipa joku ne maalaakin, mutta ei kukaan meidän perheestä. Olemme myyneet kolmen vuoden jalkailun jälkeen kotimme ja ostaneet omakotitalon, jossa on sopivasti tilaa kasvattaa pojat maailmalle. On enemmän tilaa kaikille, mutta myös kovaa vauhtia kasvaville pojille, joiden ominaistuoksut ja äänet voimistuvat käsikädessä pituuskasvun kanssa.

Usko tulevaan on juuri tällä hetkellä vahva. Niin vahva, että uutta asuntolainaakin on ihan riittävästi. Laskelmia tehdessä otin kyllä senkin skenaarion huomioon, että taloutemme kestäisi syövän uusintakierroksen. Toivottavasti sitä ei ole luvassa. Noh, kohtahan se taas tiedetään. Helmikuun puolen välin jälkeen, kun mittava remontti uudessa kodissamme alkaa olla ohi, on vuorossa taas labrat, tt ja lääkäri. Until then, onnellista uutta vuotta!

Hengissä edelleen

Luen paljon muiden rintsareiden blogeja ja epäilys hiipii mieleeni, jos joku ei ole kirjoittanut pitkään aikaan. Siinä pääsyy, miksi kirjoittelen edelleen tänne.

Toinen syy lienee nesteongelma, joka jatkaa edelleen ennätyksellistä voittokulkuaan. Tällä hetkellä käyn punkteerauksessa noin kerran kuussa. Kortisonikokeilu on käynnissä kolmatta tai neljättä kertaa. Se rauhoittaa aina tilannetta hieman muutamaksi kuukaudeksi. Kättäkin taas turvottaa, kun liikunta on jäänyt työ- ja seurakiireiden alle. En kuitenkaan valita enkä suostu stressaamaan asiasta. Kaikki aikanaan. Viime viikonloppuna sain toteuttaa yhden unelmani, kun pääsin pikavisiitille Tokioon. Se on ollut toivelistalla noin 12v asti, mutta aina jäänyt käymättä. Pääsin ystäväni kanssa käymään siellä ja oli kaikinpuolin hieno kokemus! Sanat eivät riitä kertomaan eivätkä kiittämään.

Tämä blogi kertoo siis minun tarinaani, enkä aio serkun syöpää tämän jälkeen käsitellä. Sen verran haluan kertoa, että kyseessä on myös triplanega ja hyvin pitkälti samanlainen kuin minulla. On siis erittäin todennäköisesti perinnöllinen, sillä isämme ovat veljeksiä ja sillä puolella on eturauhassyöpää paikoin jopa kolmessa polvessa. On rankkaa seurata toisen, niin läheisen ihmisen, syöpäpolkua. En osaa olla tukena tarpeeksi. Anteeksi.

Ensi viikolla pitäisi metsästää taas maksusitoumus ja hankkia uudet tissit. Edellinen maksusitoumus jäi käyttämättä, koska en osannut päättää, minkä kokoiset haluan. Nyt on kai jo pakko hakea uudet ennen kuin vanhat hajoavat.Olisi kätevää, jos olisi kaksi settiä, sillä nykyisin tissit ja liivit ovat välillä kateissa. "Pojaaaaaaaat, nyt on kiire enkä löydä tissejä. Auttamaan tai lähden ilman..." Ihme, jos pojille ei jää mitään tissitraumoja tai -kammoja. :)

Yritän kai vältellä seuraavaa kontrollia, sillä olen jemmannut paperit turhankin hyvin. Muistaakseni ajankohta on helmikuussa. Pitänee soitella syöpikselle viimeistään tammikuussa.

Helppo ja nopea

Voikohan lääkärikäynteihin ikinä tottua? Olen oppinut jo jemmaamaan "aivotonta" rutiinisälää piinaviikolle. Voin tarvittaessa vaikka laittaa kuulokkeet korville ja työskennellä tehokkaasti vaikka mieli karkailee Syöpikselle. Tällä kertaa menin suht rauhallisena ja yksin. Odotusaulassa juttelin leppoisasti parin kroonikon kanssa. Lääkäri tuli luokseni ja pyysi tulemaan sisälle, koska olen helppo ja nopea tapaus. Edellisen rouvan tietoja purkaessa menisi kuulema ainakin puoli tuntia, joten hän halusi ottaa ensin minut vastaanotolle. Heti alkuun hän kertoi hyvät uutiset eli kuvissa kaikki hyvin tai siis "ei mitään syöpään viittaavaa". Keuhkojen tuntumassa hengailleet imusolmukkeet johtuivat ilmeisesti flunssasta. Koska olen jo ylittänyt 2v hoitojen päättymisestä, alkaa tilanne olla jo lupaava. Vuoden päästä tähän aikaan voidaan jo huokaista helpotuksesta.

Vastaanotolla olin noin 5 minuuttia ja suurimman osan ajasta lääkäri kyseli meidän kodinvaihtolomasta ja pyysi vinkkejä vastaavaan lomaan. Varsin leppoisaa settiä. Seuraava kontrolli helmikuussa, ellei tule uusia jomotuksia tai outouksia.

Viime viikon loppupuolella sain puhelun serkultani. Hän oli löytänyt patin rinnastaan. Ikää 35v eli vain muutaman kuukauden heitto minun syöpäikääni. Tänään se varmistui. Kyseessä on pahispatti. On rankkaa seurata sitä tuskaa vierestä. Tästä tulee pitkä syksy ja talvi. Onneksi ilmassa on myös paljon iloa ja onnea. Niin ja tapetointiurakka on jo toteutusvaiheessa: lauantaina sain nuoremman siskoni kaveriksi ja harjoittelimme tapetointia yhden seinän verran makkarissa. Tuli hieno! Nyt pitäisi vaan löytää sopiva tapetti olohuoneeseen ja maalata pari seinää. Käsi kesti sen urakan, kun maltoin lopettaa yhden seinän jälkeen.