Pitkä hius ja noin sadas punktio

Eilen neuletakkiini oli ilmestynyt epäilyttävän pitkä vaalea hius. Pienen ihmettelyn jälkeen oli todettava, että se oli lähtöisin minun päästäni. Hiuksella oli mittaa jo 10,5 cm vaikka olen käynyt kampaajallakin pariin otteeseen. Hiukseni alkoivat kasvaa uudelleen aika tarkalleen vuosi sitten eli hiukseni ovat kasvaneet aika tasaisesti noin sentin kuukaudessa. Peilistä on taas viime aikoina tervehtinyt varsinainen tarhapöllö. Pitäisi jaksaa taas raivata aikaa kalenterista kampaajavisiitille. Prioriteettijärjestyksessä korkeammalle nousee kynsihuolto. Geelilakkauksesta on kulunut jo neljä viikkoa, joten oli pakko varata uusinta kierros ensi viikolle. Olen nauttinut ranskalaisesta manikyyristä, joka ei olisi vuosi sitten tullut kysymykseenkään. Silloin sormien kynsien alta tirskahteli märkää ja kynnet näyttivät aivan kamalilta. Kuka voisi kertoa jaloillenikin, että sytodraamailut voi jo unohtaa? Ehkä ensi kesänä varpaani eivät enää yritä tulehtua ja paisua ja sitten voisin harkita jo jalkahoitoakin... tai sitten uusia jalkoja, jos vanhat eivät ala käyttäytyä.

Taisinpa toukokuussa juhlia viimeistä punktiota. Olisikin ollut turhan helpooa, että viimeinen punktio olisi ollut vain 1v 2kk leikkauksen jälkeen... Tänään olin tavallista syvemmällä kaupungissa ja luulin osuneeni Kirralle punktioaikaan. No enpä ollutkaan. Punktioaikaa oli siirretty tuntia aikaisemmaksi edellisestä käynnistä. Olin komeasti myöhässä. Onnekseni paikalla oli tuttu sairaanhoitaja, joka ystävällisesti totesi mulle "Ai, sinä taas". Olen tainnut jäädä mieleen toistuvine visiitteineni. Hän sai puhuttua lääkärin ympäri, että sain pikapunktion. Sairaanhoitaja kertoi puhelimessa lääkärille, että kyseessä on helppo vakiotapaus, joka tietää jo sopivan pistokohdankin. Yritin pyytää itselleni neulaa, mutta siihen ei suostuttu. :) Tunto on taas tehnyt tuloaan yhä suuremmalle alueelle, joten lopulta olin ihan tyytyväinen, että lääkäri käytti pienempää (noin 5 cm pitkää) punktioneulaa. Saaliiksi saatiin 120 ml kirkasta nestettä. Negatiivista palautetta tuli liian pitkästä käyntivälistä. Teki mieli heittäytyä lattialle ja kirkua, että en halua enää yhtään punktiota. Ihan oikeasti! Monet samaan aikaan leikkauksessa olleet voivat jo pohtia uuden tissin rakentamista, mutta minä vaan olen vielä potilaana samalla osastolla, koska minua ei ole vielä voitu vapauttaa ensimmäisen leikkauksen jälkihoidosta. Nyt voidaan jännätä, ravaanko vielä yli 1,5 vuotta leikkauksen jälkeen punktiossa. Siihen merkkipaaluun on tasan kuukausi aikaa.

Parisuhde- ja muuta arkea

Olen kuullut viime aikoina useammalta vertaissiskolta, että hoitojen jälkeen oma jaksaminen on ollut kortilla ja parisuhde rakoilee. Tämä tuntuu olevan varsin yleinen tilanne eikä tässäkään asiassa taida olla oikotietä onneen vaan jokainen pariskunta käsittelee syövän tuoman turvattomuuden ja tuskan omalla tavallaan. Syöpätaival on myös aina jonkinlainen kriisi, joka voi nostaa asioita pintaan monella tavalla. Valitettavan monet ajautuvat erilleen ja päätyvät eroamaan.

Omalla kohdalla voin todeta asioiden olevan hyvin. Meille oli hyvin tärkeää päästä kesällä pitkälle lomalle pois kotoa ja arkiympyröistä. Ei ollut velvoitteita eikä pakollisia kotitöitä, joiden taakse helposti katoamme arkena. Olimme yhdessä ja aidosti läsnä. Oli aikaa touhuta ja puhua samalla, kun saimme yhdessä kokea uusia asioita ja nähdä uusia paikkoja. Meillä on mieheni kanssa ollut aina tapana myös suunnitella tulevaisuutta lomilla. Nyt sillekin oli aikaa ja energiaa. Uskalsimme (1,5 vuoden tauon jälkeen) haaveilla jo parin vuoden päähän. Ehkä uskallan jo todeta, että parisuhteemme kesti syöpärääkin. Olemme onnellisia ja muistamme kertoa sen toisillemme päivittäin. Olemme myös oppineet arvostamaan entistä enemmän toistemme ja omia vahvuuksiamme. Emme ole ennenkään turhasta taistelleet, mutta nyt ehkä vielä vähemmän. Ei ole tarvetta, koska näin on hyvä. Olemme onnistuneet löytämään sopivan kumppanin jo lukioikäisenä.

Naiseus kokee jokaisella rintasyöpäpotilaalla varmasti ainakin pienen kolauksen. Omalla kohdalla mieheni suhtautuminen asioihin on helpottanut omaa suhtautumistani omaan olemukseeni ja muutokseen. Hän on jaksanut kehua minua ja löytää aina jotain kaunista sanottavaa ulkonäöstäni. Välillä olen jo epäillyt, että onko hän jo ihan sokea... :)

Parin päivän ajan olen potenut hieman heikkoa oloa ja flunssamaista kolotusta. Olen luvannut kertoa kaikista kolotuksista miehelleni, joten kovasti toivomme minulle nuhakuumetta tai jotain vastaavaa tavistautia. Melkein kaikki muu kelpaa, kunhan ei ole samaa tulossa kuin 1,5 vuotta sitten. Ei kai tähän ikinä totu. Yöuniin tämä ei onneksi vaikuta... ainakaan vielä. Nyt olisi varvas kunnossa, joten toivon pääseväni vihdoin kunnon jumppaan. Olo on tällä hetkellä sen verran kipeä, ettei tee mieli lähteä hakemaan lisäjomotusta. 

Tänään oli ihana päivä. Saimme saattaa kuopuksen koulutielle ja sain hakea hänet kävellen kotiin. Kävimme jätskit kotimatkalla ja tallustelimme kaikessa rauhassa kotiin samalla kouluasioita ja luontoa ihmetellen. Tänään oli yksi niistä päivistä, jonka toivoin pääseväni näkemään sairastuessani. Tänäänkin olisin voinut kiirehtiä töihin, mutta valitsin toisin. Ei, syöpä ei ole muuttanut minua tässäkään asiassa. Tein samalla tavalla myös 2 vuotta sitten, kun esikoinen aloitti koulutaipaleen. Nautin, kun sain olla ottamassa isomman koululaisen vastaan ja kuulla heti tuoreeltaan myös hänen koulukuulumiset. 

Jos luulit, että sipsuttelen täällä kukkakedolla täysin lomatunnelmissa, olet väärässä. Arki on lähtenyt taas rullaamaan. Tällä viikolla pojilla on yhteensä 7 futistreenit ja 8 futispeliä. Tokí meillä molemmilla alkaa olla myös normaali tahti töissä. Ensi viikolla vielä alkaa isommalla uintitreenit ja tänään tuli ensimmäinen rinnakausikorttimainos. Jiihaa! Tästä on hyvä jatkaa. Mitäköhän harrastuksia keksisin itselleni?

Päivitys noin 10 min myöhemmin: Mitä ihmettä? Nyt alkoi nenäkin vuotaa! Flunssa?! Jeejee! Tunnustan, olen ihan sekopää, kun innostun flunssasta.