keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Punktioita ja perinnöllisyysselvityksiä

Yritin toivoa tinoja valaessa Naikkaritonta uutta vuotta. Jotain on mennyt pieleen, sillä ravaan edelleen kerran viikossa punktiossa. Testauksessa on tällä erää viikottainen teippaus ja kortisoniruiskutus nesteonkaloihin. En jaksa edes toivoa, että niistä olisi hyötyä. Toivon kuitenkin. Ainakin kolmen viimeisimmän käynnin yhteydessä lääkäri on pohtinut tulevaa leikkaustarvetta. Juu, ei kiitos. En jaksa lainkaan innostua siitä, että sama kohta avattaisiin kolmatta kertaa noin vuoden sisällä. Hetkittäin tunnen itseni melkein kroonikoksi (pahoittelut tökeröstä vertauksesta), koska saan tässä vaiheessa maksimissaan noin viikon tauon Meilahdesta. Olen triplanega, joten minun kuuluisi liikkua siellä enää noin puolen vuoden välein. Kalenterini on jo muutenkin täynnä työmenoja ja poikien harrastuskuvioita. Kun siihen lisätään joka viikottainen punktiokeikka, johon voi mennä mitä tahansa vartista 1,5 tuntiin, alkaa ärsytys- ja marmatuskynnys taas kummasti madaltua.

Viime viikolla sain vihdoin soittoajan perinnöllisyysklinikalle. Olin vahingossa jättänyt osan annetuista tehtävistä hoitamatta, joten pääsin tekemään rästitöitä. Samalla, kun selvitin isältäni tarkempia tietoja ukin syöpähistoriaan liittyen, sain tietää isoukin kuolleen eturauhassyöpään. Kolmessa polvessa ennen minua on siis eturauhassyöpää, joten ehkä tälle minun sairastumiselle onkin järkevä selitys. Ensimmäistä kertaa huolestuin poikien puolesta. Onneksi minulla on perinnöllisyyslääkärin vastaanotto jo maaliskuun alussa ja pääsen kyselemään tarkemmin asiasta. En ole varma, mitä toivon. Toivonko perinnöllisyyttä vai en.? Jos tautini oli/on perinnöllinen, se helpottaa tietyllä tapaa hyväksymään oman kohtalon, mutta se loisi kamalan syöpäpilven poikien päiden päälle.

Ei kannata huolestua tästä ehkä havaittavissa olevasta mollivoittoisuudesta. Olen vaan onnistunut sähläämään itseni lähes petipotilaaksi. Nautin eilen illalla ihanasta lasketteluretkestä kummipojan kanssa samalla, kun esikoinen oli kaverinsa kanssa treeneissä streetillä. En ole ikinä telonut itseäni rinteessä, kunnes... sähläsimme yhdessä sompahissiin mennessä, sukset meni solmuun ja kaaduimme komeasti. Kummipoika selvisi onneksi irronneella suksella. Minäkin melkein... tai siis polvi vääntyi niin pahasti, että se pettää edelleen alta. Olenko tulossa vanhaksi vai muuten vaan romuna hoitojen jäljiltä? Nyt olen pakkolevossa pari päivää eli teen töitä etänä. Ja eikä hatuta sitten juuri lainkaan. Lampsisin marttyyrityylillä, jos vaan voisin. Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa saada polvi kuntoon ennen talvilomaa. Yritän olla kiltti potilas ja annan tyhmän polven kerätä voimiaan. Talvilomalla kostan sille talsimalla aamusta iltaan.

1 kommentti:

  1. No kieltämättä alkaa olla jo kärsivällisyyttä koetteleva tilanne sulla!Oletko missään vaiheessa saanut selkeää selitystä sille miksi tuota nestettä aina vaan kertyy? Ja vielä tuo polvivamma kaiken päälle.Minullakin on sellaisesta inhottava kokemus parin vuoden takaa ja polvi ei ole vieläkään kunnossa! Loikkasin kiireessä bussista ulos ja liukastuin,polvi vääntyi eikä kestänyt yhtään astua päälle.Terveyskeskuksessa todettiin että ei tarvii kuvata,nivelsiteet ehkä vähän venähtäny,polvi tukisiteeseen ja kyynärsauvojen kanssa kotiin.Muutaman päivän kuluttua kesti jo varovaisen kävelyn,menin töihin ja jätin kepit pois.Periaatteessa toivuin joo,mutta polvi muistuttelee olemassaolostaan edelleen.Ei tarvii kuin vähän esim.liukkaalla lipsahtaa sivuun niin vihloo niin että parkaisu pääsee ja ajoittain joudun käyttämään polvitukea.Ja kun nyt työterveydessä asiaa valittelin muun käynnin yhteydessä niin ei kuulemma noin vanhaa vammaa kannata enää lähteä tutkimaan!! Ja noi "polvijutut on vaan usein tollasia" -että kiitti vaan ja kärsitään...Toivottavasti pääset edes tuon suhteen vähän vähemmällä ja olet taas kohta laskettelukunnossa!

    VastaaPoista