Tuplapunktio ja urheilutissit

Naistenklinikan punktiopoli on ajatuksena hyvä. Maanantaista keskiviikkoon palvelua saa kello kahdeksalta ja torstaista lauantaihin kello yhdeksältä. Käytännössä tuo malli ei aina ole ihan paras mahdollinen potilaan kannalta. Eilen jouduin kiskomaan eskarilaisen sängystä kesken unien, jotta ehtisin edes suunnilleen kahdeksaksi kaupunkiin, jonne meiltä ajaa vähintään puoli tuntia. Olin aamun vauhdikkaasta toiminnasta huolimatta 20min myöhässä, mutta jonossa oli ollut yli 10 potilasta, joten onneksi oli vielä yksi odottamassa ennen minua. Vastassa oli nuorehko lääkäri, joka pyysi lupaa käyttää pienempää neulaa. Muisti minun aiemmat toiveet isosta neulasta, kun seroomaonkalot sijaitsivat ylhäällä, jonne pieni neula ei yltänyt. Vasemmalta puolelta lähti 100ml nestettä ja oikealta puolelta 30ml eli molemmilla puolilla nesteen kertyminen on vähentynyt ja eiliseen aamuun mennessä osa maanantai-illan nesteistä oli jatkanut jo matkaa eteenpäin. Lääkäri sai kutsun leikkaussaliin, mutta kyseli kuitenkin lomakuulumiset ja kysyi meidän poikien sopeutumisesta äidin sairastamiseen. Tuo parin minuutin juttutuokio teki hyvää ja tajusin taas kerran, kuinka pitkän ja raskaan taipaleen olemme perheenä kulkeneet tänä vuonna ja kuinka hyvin asiat nyt ovat.

Kotimatkalla olin jo ennen yhdeksää ja kahden vähäunisen yön jälkeen olin kovasti päiväunien tarpeessa. Yritin taas nukkua, mutta uni ei vaan tullut, joten päätin lähteä salille. Tuntui, että kävin ylikierroksilla, joten oli pakko saada pientä väsytystä, että edes illalla tulisi sitten uni. Ulkona käveleminen ei houkuttele, sillä maaliskuisen leikkauksen jälkeen kaaduin asfaltilla olleen hiekan takia ja nyt vastaava kaatuminen olisi vielä pahempi, koska molemmat puolet on leikattu. Minulla on tällä hetkellä vain yhdet proteesit, joten en halunnut hikoilla niitä enkä toisaalta mennä ihan rinnattomanakaan salille. Siispä otin puhtaat varrettomat sukat kotoa mukaan ja kävin ostamassa Eurokankaasta pussillisen vanua. Simsalabim! Taioin itselleni urheilutissit parkkipaikalla. Toinen vaihtoehto olisi ollut ajaa Helsingin keskustaan ostamaan toiset proteesit ja siihen olisi mennyt pari tuntia. Näillä versioilla pärjään nyt siihen asti, että palaan töihin, josta voin lounastunnilla piipahtaa hakemaan varakappaleet. Salilla on tarjolla sellainen kuppi-istuimella varustettu kuntopyörä, jossa yläkroppa voi olla täysin rento, joten kävin polkemassa sillä vajaan tunnin verran. Se sai veren sopivasti kiertämään ja hien valumaan, kun tietenkin piti valita se mäkiohjelma ja siihen sopivat popit korviin. Tunnin jälkeen oli ihan superhyvä olo! Parin viikon päästä saan jo mennä vesijumppaankin. Tätä tsemppifiilistä olen odottanut jo pitkään.

Vointini paranee päivä päivältä. Eilen sain jo irrottaa haavateipit ja molemmat leikkausarvet näyttävät siisteiltä. Vasen puoli on kuitenkin aika kipeä, mutta voin jo onneksi nukkua oikealla kyljellä. Autolla ajaminen ruuhka-aikojen ulkopuolella sujuu jo yllättävän hyvin. Kaupassakin olen käynyt yksin, tosin ostamassa vain pari maitoa ja hieman leipää.  Eilen illalla innostuin ehdottamaan pojille yhdessä nukkumista, kun mies on edelleen työmatkalla. Nukuin reunalla, mutta ilmeisesti olin kuitenkin varonut unissaankin heiluvia käsiä ja jalkoja, joten heräsin aamulla kunnon päänsäryn ja niskajumituksen kanssa. Aamupäivä onkin mennyt venytellessä ja särkylääkkeitä popsiessa.

Oops, I forgot my boobs

Mies lähti aamulla työmatkalle ja minun vastuulle jäi kotirintama kuljetuksineen. Vointini on yllättävän hyvä, joten työmatkan ajoitus on ok vaikka etukäteen olin hieman epäilevä. Eskarilainen on mestari vitkuttelemaan aamuisin sille tuulelle sattuessaan ja usein lähdemmekin kotoa melko vauhdikkaissa merkeissä. Niin tänäkin aamuna. Laitoin jo oven kiinni, kunnes tajusin, että unohdin puhelimen sisälle. Hain puhelimen ja eteisestä satuin vielä vilkaisemaan sohvalle, jossa pumpulitissit odottivat kiltisti vuoroaan. No, eipä olisi ollut niin vakavaa vaikka olisivatkin jääneet siihen, kun käväisin vain päiväkodilla toppatakki päällä. Mutta tästä viisastuneena pyydän kaikkia minut tuntevia vinkkaamaan mikäli saavun jonnekin julkiselle paikalle ihan lautana. Ihan rohkeasti vaan, sillä olen varmasti kiitollinen! Pitänee ostaa varatissit autoon unohdusten varalle. ;)

Olen tainnut tänään ottaa ilon irti siitä, ettei mies ole vahtimassa ja komentamaan lepoon. Olen varsin hyvin oppinut ottamaan rauhallisesti ja lepäämään... tai sitten en. Minä oikeasti yritin. Makasin aamupäivällä ainakin tunnin sohvalla telkkaria katsomassa ja unta metsästämässä, mutta koska uni teki oharit, nousin ylös ja aloin hinnoittelemaan poikien vanhoja vaatteita kirppikselle ja pesemään niiden futiskamoja. Tulipa sitten puuhasteltua kotosalla useampi tunti. Iltapäivällä neljän jälkeen iskikin sitten vilu ja totaalinen väsymys. Ei, en ole edelleenkään lainkaan kovapäinen... 

Vasen puoli hölskyy kivasti kävellessä ja alue alkaa olla varsin kipeä ja kireä. Pakko kai luovuttaa huomenna ja suunnata huikean puolentoista viikon tauon jälkeen punktioon. Oikea puoli vaikuttaa varsin lupaavalta. Toivottavasti olen sen osalta päässyt jo punktioista eroon.

Dreenituskaa ja joulutouhotusta

Maaliskuussa vielä luulin, että yhden dreenin kanssa eläminen on tuskaa. Tällä viikolla olen saanut kokea kahden dreenin kanssa elämisen riemut. Olen nukkunut sohvalla, koska siinä pysyn parhaiten selälläni. Poikien kanssa pötköttelemme päivittäin kuin sopulit kasassa. Perjantaina tokaluokkalainen tuli viereen pötköttämään ja onnistui painamaan dreeniletkua kädellä, jonka jälkeen noin kämmeneen kokoinen alue vasemmassa kyljessä oli kipeä. Auts! Sen jälkeen poikaraukka oli kauhuissaan ja minä yritin selittää, ettei se ihan niin paljoa sattunut kuin äidin parkaisusta olisi voinut luulla...

Eilen pääsin jo aamusta seikkailemaan Naistenklinikalle, koska poistetun rinnan puolen dreenistä oli tullut enää 50ml ja toiselta puolelta 30ml nestettä. Oli siis aika poistaa nuo kammotukset. Pääsin punktiopolilaisten kanssa samaan jonoon, jossa vierähtikin reilu tunti. Kun minut vihdoin kutsuttiin sisälle, sain huomata että minua oli vastaan ottamassa kaksi hoitajaa eli varsinainen hoitaja ja opiskelija. Voitte varmaan arvata, kumpiko laitettiin hommiin... Ensin piti irroittaa tikkilangat. Hoitaja nosteli letkua huolella (joka sattui ihan pirusti) ja sitten leikkasi langat tärisevin käsin. Auts! Sitten olikin vuorossa letkujen repiminen sisuksistani. Repiminen on tässä kohtaa oikea sana, sillä ne olivat tietenkin juuttuneet kiinni. Ensin repimistä harjoitteli harjoittelija ja sen jälkeen kokeneempi hoitaja. Ilkeältä potilaalta pääsi kirosana. Sen verran kovasti voimaa oli käytettävä. Vasemman puoleinen dreeni oli tukkeutunut osittain, joten sieltä alkoi suihkuta nestettä irrottamisen yhteydessä ja ainakin sitä puolta pitää mennä näyttämään punktiopolille tulevalla viikolla. Onneksi mies ja pojat olivat käyttämässä minua Naikkarilla. Oli taas jostain syystä aika väsynyt olo tuon keikan jälkeen.

Dreenien aiheuttamaa hankaluutta, kipua ja v*tutusta lukuunottamatta toipuminen on alkanut hyvin. Kivut ovat olleet kohtuulliset ja kädet liikkuvat hyvin. Suihkussa oma kroppa tuntuu luonnollisesti erilaiselta kuin ennen. Vaikka painoa on lähtenyt vain sen rinnan verran, henkinen painonpudotus on ollut tällä viikolla ainakin viisi kiloa. Haluaisin kovasti jo hieman sporttailemaan. Olo on siis täysin erilainen kuin maaliskuun leikkauksen jälkeen tai yleensäkään aiemmin tänä vuonna. Osa tästä hyvinvoinnista on varmasti myös henkistä helpotusta. Lähestyvä joulu tuo myös iloa. Eilen pojat saivat isänsä antamaan periksi ja joulukuusi saatiin jo sisälle ja koristeltua. Yleensä mies antaa periksi meidän kolmen joulutouhotukselle vasta joulukuun alussa, mutta koska hän on tulevan viikon työmatkalla, katsoi parhaakseen luovuttaa normaalia aikaisemmin. Epäili jostain syystä, että puolikuntoinen potilas lähtee poikineen varastoon penkomaan kuusta hänen poissaollessaan. Miksiköhän moista epäili? ;)

Kotona jälleen

Yö sairaalassa sujui mukavasti kahden hengen huoneessa. Huonekaverina minulla oli huomattavasti nuorempi nainen, joka ei onneksi ollut osastolla rintasyövän takia. Nukuin hyvin kolmeen asti, jolloin yöhoitaja tuli laittamaan antibiootteja tippumaan suoneen. Kädessä oleva tippahässäkkä oli kuitenkin mennyt lakkoon, joten pitkällisten vääntelyiden ja kääntelyiden jälkeen sainkin antibiootit nappeina. Siinä vaiheessa olinkin jo sitten niin hereillä, että piti keksiä jotain tekemistä. Onneksi Elisan viihdeboksia voi järjestellä etänä. Pitkän sairauslomani aikana tulin tallentaneeksi sinne paljon kaikenlaista, joten tein siellä sitten suursiivouksen viime yönä. Viiden maissa alkoi taas väsyttää, joten jatkoin uniani.

Maaliskuisen leikkauksen jälkeen ihmettelin Naistenklinikan kotiuttamistoimia... Tällä kertaa sujui huomattavasti paremmin. Aamulla lääkäri kävi tarkistamassa leikkausjäljet, jotka ovat siistit molemmilla puolilla. Seuraavaksi oli ohjelmassa fysioterapeutin jumppaohjeet ja lopuksi sain hoitajalta uudet proteesit, liivit ja sideharsoja leikkauksen jälkeen käytettävän topin täytteeksi. Sain myös jälkitarkastusajan kolmen viikon päähän sekä kahden viikon päähän ajan ultraan, jossa tutkitaan ne maksan varjostumat. Tavaroiden pakkaamiseen meni tovi, sillä sisarukset olivat kantaneet minulle sairaalaan herkkuja ja lehtiä eikä nuo sairaalasta saadut uudet varustuksetkaan ihan pieneen tilaan mahtuneet.

Mies tuli noutamaan minut puolen päivän maissa. Kotimatkalla kävimme apteekissa ja lounaalla. Sitten olikin jo päiväunien aika. Asustan seuraavan viikon sohvalla, koska minulla on molemmilla puolilla dreenit enkä saa nukkua piuhojen päällä, joten ainoa vaihtoehto on nukkua selällään.

Paikallisesten kukkakauppojen lähetit kävivät pariin otteeseen oven takana illan aikana ja sain ihania kukkia. :) Iltaohjelmaan kuului tietenkin suihkutuokio kahden dreenin kanssa, suojalappujen vaihtaminen ja Klexanen piikittäminen. Kohta onkin taas aika ottaa särkylääkkeet ja asettua sohvalle lämpöpeiton alle.

Leikkauskuulumiset

Aamulla kotoa lähteminen teki tiukkaa. Tuntui, että koko meidän perheellä alkaa olla kiintiö täynnä tämän projektin osalta. Saavuin sairaalaan klo 8.30. Sain rauhoittavat jo parikymmentä minuuttia myöhemmin ja heti lähdettiin odottamaan vuoroa heräämöön. Minut siirrettiin leikkaussalin puolelle klo 10 jälkeen. Seuraava muistikuva onkin sitten neljää tuntia myöhemmin heräämöstä. Kaikki meni hyvin ja  minut kärrättiin osastolle alkuillasta. Olen saanut jo seikkailla käytävillä tippatelineen kanssa vierailijoitakin on jo käynyt. Ensin kävivät sisarukset ja sitten mies & pojat. Nyt on helpottunut ja hyvä olo. Huomenna pääsenkin kotiin toipumaan.

Valmiina operaatioon

Leikattu alue on alkanut saada tuntoa takaisin ja olen saanut "nauttia" erinäisistä kipupiikeistä viime aikoina. Pinnan alla tulee sellaisia kiristyskohtauksia, joiden aikana tekee mieli pidättää hengitystä ja kiroilla. Nyt onkin siis varsin sopiva aika palata leikkauspöydälle ja ronkkia aluetta lisää. :)

Viime päivinä useampi kanssasisar on saanut hyviä uutisia jatkotutkimuksista. Puolin ja toisin on jännitetty ja viestitelty. Pakko kai tunnustaa, että jännitän näköjään enemmän muiden tuloksia kuin omiani. Taidan olla sokea oman tautini koukeroille, enkä jaksa niistä stressata.

Viikonloppuna päätin saada leikkauksen kunniaksi lähes kaikki keskeneräiset projektit kotona (ainakin melkein) maaliin. Niinpä pesin vessat, rääkkäsin pyykkikonetta non-stop, kävin kaupassa, viikkasin vaatteita ja mieheni riemuksi kaadoin mm. ison korillisen sukkia meidän sängylle. Siinä touhottaessa minulle tyypillisiä siivouskasoja alkoi ilmestyä ympäri huushollia ja sukkien parittaminenkin jäi kesken. Mies tuli jo esittämään toivomuksen: voisitko nyt lopettaa tuon siivoamisen ja laittaa vaan tavarat paikoilleen? Pöh! Siis ensinhän pitää räjäyttää kaappien sisällöt lattialle/sängylle/pöydälle, pestä hyllyt ja sitten voi vasta alkaa järjestelemään tavaroita... Siinä touhottamisen keskellä voi löytyä vaikka pojan rikkinäiset kalsarit, jotka pitää heti paikata, jotta ne saa kaappiin ja sitten voi taas jatkaa hommia. Mies-parka odottaa jo kauhulla minun tulevia kotiviikkoja. Samasta syystä saan usein kiellon laittaa ruokaa. No, onneksi olemme olleet jo niin pitkään yhdessä, etteivät nämä minun tempaukset ole hänelle ihan uusia tuttavuuksia ja olen kuulema edelleen pääsääntöisesti ihana.

Joo ja leikkaus ei jännitä melkein yhtään. Ihan muuten vaan keksin kaikenlaista tekemistä... :D Tunnelman kohottajana luin viikonloppuna Pirjo Kainulaisen kirjoittaman Ammattina potilas -kirjan, jonka aiheena on tietenkin rintasyöpä. Rakkaan mieheni ymmärrys oli taas koetuksella, kun kyyneleet silmissä luin kirjaa sohvalla. Mies ei aina meinaa ymmärtää, miksi haluan lukea kaikki rintasyöpää käsittelevät kirjat ja blogit. Olisi kuulema iloisempaakin luettavaa tarjolla... Pitäisiköhän testata uutta toimintatapaa tällä sairauslomalla ja lukea pelkästään Aku Ankkoja ja poikien vitsikirjoja?

Tänään oli outoa olla töissä, kun tiesin taas jääväni pois useammaksi viikoksi. Illalla meinasin vielä rynnätä kaupoille ostamaan kaikille joululahjat, mutta päätin rauhoittua ja nauttia iltapalaa poikien kanssa. Pientä halipulaakin oli sekä poikien että äidin suunnalta havaittavissa. Laukkuun on jo pakattu tärkeimmät eli iPad, sen laturi, hammasharja, hammastahna, huulirasva ja ne uudet liivit. Lisäksi mukana on pojille pienet paketit, jotka annan heille huomenna, kun tulevat käymään. Aamulla suuntaan Naikkarille ja olen jo toisena leikkausvuorossa. Jee! Pian pääsen oikeasti toipumaan! Henkisesti tuntui tärkeältä saada leikkaus marraskuulle, jotta minulla olisi edes teoreettiset mahdollisuudet saada itseni kuntoon tämän vuoden puolella.

Joko oikeasti ensi viikolla?

Olen toivonut ja odottanut leikkausta kovasti, mutta nyt se tuntuu lähenevän hurjaa vauhtia. Olen touhottanut koko viikon puolijuoksua joka paikkaan. Yöunet ovat jääneet lyhyiksi ja tekemättömien asioiden lista tuntuu kasvavan koko ajan. Huoh! Vielä pitäisi jaksaa keskittyä huominen ja maanantai töissä.

Viikon oireuutinen: heinäkuusta asti kiukutellut toinen isovarpaan kynsi päätti vihdoin irrota. Alle oli kasvanut jo pitkä pätkä uutta kynttä, joten kokemus oli varsin kivuton. Nyt minulla on kaksi ihan järkyttävän rumaa isovarpaan kynttä. Sormissa kynnet ovat pysyneet aiemmin olleista nesteilyistä huolimatta hyvin paikoillaan. Osa kynnenalusista on tyhjää täynnä lähes puoliväliin asti, mutta hyvin ovat näinkin pysyneet matkassa mukana.

Tänään taisi olla viimeinen vesijumppani nykyisellä varustuksella. Olisi tehnyt mieli nakata uimapuku täytteineen roskiin tunnin päätteeksi. En kuitenkaan uskaltanut olla niin rohkea. Entä, jos vaikka lääkäri sairastuu ja leikkaus siirtyy tammikuulle? Sitten en pääse uimaan ja sitten harmittaa. Olikohan tänään viimeinen punktio? Ainakin uusi lääkäri sai uudenlaiset kivut aikaiseksi. Onneksi Naistenklinikalla kiroilu ei ole kiellettyä. :) Teipitkin laittoi niin tiukasti, että kyyneleet silmissä kiroilin myös illalla kotona. Tämä uusi lääkäri ystävällisesti kertoi, että nestettä voi kertyä leikkauksen jälkeen molemmille puolille. Asia on kuulema muiden asioiden lisäksi myös tuurista kiinni. Sitä tuuria ei tähän osoitteeseen ole pahemmin sadellut tänä vuonna, joten toivon nyt aluksi, etten joutuisi yli kolmea kertaa viikossa ravaamaan punktiossa.

Rintasyöpäyhdistys sai tänään uuden tarmokkaan puheenjohtajan ja hallituksen. Kaikenlaista uutta on varmasti ensi vuonna luvassa. On hienoa huomata, että negatiivisen asian vastapainoksi olen löytänyt tänä vuonna monta uutta ystävää kanssasisarista. Vaikka purankin tuntojani varsin aktiivisesti sekä kirjallisesti että suullisesti, on vertaistuki antanut paljon voimaa. Aina ei tarvita edes sanoja. Pelkkä katse riittää. Ei tätä sekametelisoppaa saa ikinä selkeästi kirjoitettua auki vaikka kuinka yrittäisi.

Ikuinen epävarmuus

Kävin aamulla Kelassa selvittämässä tähän osa-aikaiseen sairauslomaan liittyvän paperisodan kuntoon. Hakemukset oli kyllä lähetetty jo aikoja sitten, mutta halusivat vielä lisäselvityksen. Jostain syystä saan Kelalta aina kaksi kirjettä, joissa on hieman erilainen sisältö. Edellisellä postituskierroksella ensimmäisessä kirjeessä luki, ettei minulle myönnetä matkakorvausta ja toisessa (samalle päivälle päivätyssä) kirjeessä ilmoitettiin, että minulle myönnetään matkakorvaus. Varsin omituista huumoria pommittaa sairaita tuplaposteilla.

Suurimman osan vapaapäivästäni vietinkin sitten ajellen ostoskeskuksesta toiseen. Rakas lämpöhuopani lopetti viikonloppuna lämmittämisen... taisi saada burnoutin. Minulla ei tietenkään ollut kuittia tallessa, joten aloitin aamun soittamalla Plussan asiakaspalveluun, josta sain selville kuitinnumeron. Kuitinnumeron avulla saatiin kaupassa kaivettua sitten takuukuitti. Ensimmäisestä kaupasta ei tietenkään löytynyt uutta tilalle, joten päädyin ajamaan 35km päähän, josta löytyi juuri samanlainen huopa. Myyjä kyllä ehdotti, että tilaavat lähimpään liikkeeseen minulle huovan, mutta se olisi voinut kestää jopa yli 2 viikkoa. Koska odotin sitä puhelua lääkäriltä, olin ihan iloinen, että sain jotain melkein järkevää tekemistä. Liikkeessä odotellessani katselin myös joululahjoja.

Kun puhelua ei ollut kuulunut vielä kolmeen mennessä, päätin soittaa itse Naistenklinikalle. Selvisi, että minun puhelinaikamerkintä oli vahingossa poistettu tältä päivältä, joten jätin soittopyynnön lääkärille. Onneksi lääkäri soitti pian ja pahoitteli sitä, että minut oli unohdettu. Hieman teki mieli huutaa, mutta päädyin ystävällisesti kysymään tt-kuvauksen tuloksia. Päivän hyvät uutiset ensin: rinta-alue on puhdas eikä kuvissa näkynyt aktiivisia metastaaseja ja leikkaus tehdään suunnitellusti ensi viikon tiistaina. Jee! Ne rintalihaksen alla lymynneet pahikset on siis tuhottu eikä uusia ole ilmestynyt. Mutta... kuvissa näkyi varjostuma maksassa, joka ei näytä syövältä ja se voidaan ultrata myöhemmin. Täytynee ensi viikolla selvittää, onko kyseessä sama tapaus, joka aiemmassa kuvauksessa oli mainittu ylävatsan alueella olevaksi epäselväksi alueeksi. Ilmeisesti kenelläkään ei ollut käynyt mielessäkään verrata uusia ja vanhoja kuvia. Eikö tähän projektiin liittyen voi ikinä saada selkeästi hyviä uutisia?? Pitääkö aina olla jotain epäselvää ja selvitettävää? Olen huono kestämään epävarmuutta. Haluaisin aina saada asiat halki, poikki ja pinoon, jotta päästään eteenpäin. Nyt joudun opettelemaan elämistä ikuisen epävarmuuden kanssa.

Puhelun jälkeen suuntasin leffaan ja ostoksille poikien kanssa. Pojat saivat mm. uimalasit ja itselleni ostin liivit. Oli hieman hankalaa ostaa tulevalle tissittömälle liivejä, kun ei ollut tulevaa proteesia saatavilla eikä ympärysmittaakaan ole ihan helppo testata, kun on vielä yksitissinen. Päädyin valitsemaan keskivertokoon. Pakko oli jonkinlaiset viritelmät ostaa, että voin valita sopivahkot pumpuliproteesit sitten ensi viikolla, kun lähden sairaalasta. Toiveikkaana ostin myös itselleni joulun rinnereissulle uudet laskettelulasit. Toivottavasti olen silloin jo kunnossa ja pääsen nauttimaan oikeasta lomasta kaikkien sairauslomien jälkeen.

Jännitystä ilmassa

Tämä viikko on ollut taas paluu potilasarkeen. Maanantaina olin tt-kuvauksessa, joka sujui ongelmitta. Viime viikolla minulla aloitettiin kokeilu, jossa punktion jälkeen laitetaan samaa reittiä pitkin kortisonia, joka saattaa lopettaa nesteen kertymisen. Meinasin rääkäistä, kun minulle ehdotettiin tätä kokeilua. Miksi ihmeessä minun on annettu ravata punktioissa yli puoli vuotta, jos kerran olisi ollut mahdollisuus testata tätä toimintatapaa?? No, tällä viikolla kävin punktiossa keskiviikkona, jolloin todettiin, ettei keino taida tietenkään tepsiä minulla. Kortisonin laittaminen aiheutti leikkausalueella samanlaiset rutina- ja loiskahteluäänet kuin vesijumppa ja lääkäri kertoi, että ne johtuvat ilmasta. Mielenkiintoista. :)

Lääkäri oli luvannut soittaa minulle tt-kuvauksen tulokset keskiviikkona. Kellon lähestyessä neljää aloin olla jo hermoraunio ja soitin Naistenkliniklalle. Sain kuulla, että lääkäri oli päättänyt siirtää soittoaikani ensi viikon tiistaille, jotta ultran tuloksetkin on saatavilla. Siitäpä alkoikin sitten varsin rankka ajanjakso. Olin ihan varma, että syöpä vipeltää ihan urakalla. Illalla oli taas Rintasyöpäyhdistyksen nuorten ilta. Se osui kyllä sopivalle päivälle.

Onneksi minulla oli aika ultraan jo perjantaina heti klo 9. Siskoni meni töihin klo 7.30, joten hänen kyydissään Naistenklinikalle odottamaan vuoroani. Olin ensimmäisenä paikalla, joten pääsin ultraan jo kahdeksalta. En ollut voinut edes syödä aamiaista, kun olin niin jännittynyt. Jotain tilanteesta kertoo se, että tämä on ensimmäinen kerta syöpäprojektin aikana, kun todella jännitin tuloksia. Lääkäri ultrasi pitkään ja otti kuvia. Piinaava hiljaisuus jatkui ja jatkui. Lopulta lääkäri sanoi: puhdasta on, mutta leikkausalueella on nestettä, kuten olikin jo tiedossa. Kiitin lääkäriä tiedosta ja hän poistui paikalta toivottaen samalla hyvää viikonloppua. Paikalle tuli vielä hoitaja, joka kertasi tulevan eli että leikkaus on 20. päivä. Jännitys purkautui, kun soitin siskolleni. Onneksi en ollut laittanut meikkiä aamullä lähtiessäni. Näimme pikaisesti käytävällä ja suuntasin töihin kertomaan uutiset työkavereilleni. Niin ja soitin tietenkin myös miehelleni.

Eilinen meni futiksen ja poikien kavereiden parissa. Olen nukkunut pari yötä varsin sikeästi. Nyt suhtaudun taas luottavaisesti tulevaan. Leikkaukseen on enää reilu viikko. Kuukauden päästä olen toivottavasti jo kunnossa ja pääsen nauttimaan talvesta ja joulusta.

Aamulla vietimme isäinpäivää ja mieheni sai tietenkin poikien tekemät lahjat ja kortit. Eskarilaisellamme on ollut vuosien varrella varsin mielenkiintoisia näkemyksiä isistä. Pari vuotta sitten isi oli kiva ja lyhyt. Tuota lyhyyttä hieman ihmeteltiin, sillä mieheni on kuitenkin yli 180cm. Tänä vuonna isi oli taas kiva yms. Paras sutkaus oli kuitenkin: Isi ei halua pitkiä hiuksia, koska isillä on harmaita hiuksia. Mitähän minun ensi vuoden äitienpäiväkortissa lukee? Äiti on ihana ja äitillä ei ole tissejä... :D

Erilaisia reaktioita

Onpas ollut tämä viikko fiilisten kanssa yhtä vuoristorataa. Viikon tiukin paikka oli kertoa pojille uudesta leikkauksesta. Molemmat hätääntyivät ja eikä itkuiltakaan vältytty. Pojat luulivat, että syöpä on tullut takaisin, toisen rinnan poistamisen jälkeen alkaa taas sytostaatit ja äiti on pitkään heikkona. Keskustelimme asiasta ja selitin joutuvani leikkaukseen ensisijaisesti niiden nesteonkaloiden vuoksi ja samalla poistetaan toinen rinta. Piti asetella sanat varovasti, etten puhuisi syövän mahdollisesta uudesta tulemisesta. Siitä puhutaan vasta sitten, jos se tilanne tulee eteen. En halua, että pojat alkavat tarkkailla minua liikaa. Heidän tärkein tehtävä on olla lapsia eikä huolehtia äidistä.

Olen saanut paljon kannustusta ja onnitteluita leikkauspäätöksestä. Lämmin kiitos kaikille niistä! Olette ihania!

Olen itse helpottunut siitä, että pääsen ehkä pian eteenpäin elämässä. Tällä hetkellä olen sidottuna Naistenklinikkaan punktioiden vuoksi ja joudun elämään jättikokoisen silikooniproteesin kanssa. Blogissa olen valittanut sen hankaluudesta, mutta saamani palautteen myötä tajusin etten ole kertonut muista puolista. Yksirintaisena ja painavan proteesin omistajana olen kärsinyt ensimmäistä kertaa elämässä pahoista hartiasäryistä, joista on seurannut voimakasta päänsärkyä. En voi juurikaan olla ilman proteesia kotonakaan, koska paino jakautuu niin epätasaisesti. On aika raskasta olla lyhythiuksinen ja mahakkaampi versio Yossusta. :) Osa saamastani palautteesta oli leikkausta vastaan. Ymmärrän sen kannan täysin ja aidosti kiitän siitä, että olette haastaneet minua pohtimaan asiaa vielä kertaalleen. Lääkärin mielestä minulla olisi ollut perusteet saada pienennysleikkaus julkisella puolella jo pelkästään rintojen koon vuoksi ilman rintasyöpääkin. Erään Naistenklinikan R31:n lääkärin mukaan rinnan poistaminen pienentää tapauksessani terveen rinnan rintasyöpäriskiä yli 90%. Tuon tiedon jälkeen päätökseni kirkastui. Myös muut lääkärit ovat olleet myötämielisiä poistolle, kyse on ollut lähinnä aikataulusta. Tiedän useamman tapauksen, joissa on myöhemmin löytynyt syöpä terveestä rinnasta. Olen viettänyt tunteja netissä tietoa kaivaen ja olen toistuvien punktioiden yhteydessä vaihtanut aiheesta mielipiteitä varmaan jo jokaisen R31:n lääkärin kanssa kuluneiden 7,5kk aikana. Nyt, kun joudun kuitenkin leikkaukseen, on ehkä hieman matalampi kynnys päätyä myös terveen rinnan poistoon. Ihan mieluiten en olisi ikinä sairastunut syöpään ja olisin saanut pitää ne luomurinnat, jotka minulla vielä alkuvuodesta oli.

Olen jo käväissyt Amoenan sivuilla ihailemassa pienempiä pumpuli- ja tarraproteeseja. Jos kuvat ovat ensi viikolla puhtaat, taidan mennä ostamaan uudet liivit, joihin voin sitten leikkauksen jälkeen pujottaa pumpulitäytteet. Taidankin siis olla turhamainen ja haluta leikkausta vain kosmeettisista syistä...:)