tiistai 7. elokuuta 2012

Seroomakatetrin paluu

Aamu alkoi mukavasti punktiolla, koska sädehoidon aikana ei saa olla nestekertymiä. Tuloksena oli 140 ml kahden viikon ajalta eli nestettä kertyy edelleen tasaista tahtia ja tietenkin neula osui johonkin, josta aiheutui kova kipu. Kysyin lääkäriltä, kuinka yleistä näin pitkä nesteen kertyminen on ja vastaus oli, että aika harvinaista ja syytä eroille ei ole tiedossa. Minulla nesteen kertymistä selittää hieman poistettujen imusolmukkeiden suuri määrä. Tämäkin lääkäri oli aiemman lääkärin kanssa samaa mieltä siitä, että leikkaushaava tulee avata ja leikkausalueelle muodostunut nesteontelo on poistettava. Plaah. Ensi maanantaina joudun siis suuntaamaan Naistenklinikalle Seroomakatetrin eli minidreenin (joka on kuin letkussa roikkuva Bliw-pullo) asennukseen ja joudun käyttämään sitä aina pari viikkoa kerrallaan sädehoidon ajan. Eli en pääse uimaan eikä jumppakaan houkuttele, kun kropasta roikkuu letku, jonka päässä on muovipullo.

Punktion jälkeen olikin jo aika suunnata Syöpikselle kuvaukseen ja tatuoitavaksi. Tällä kertaa otettiin viipalekuvat ja tatuoitiin kolme pistettä, joiden avulla kohdistetaan säteet sädehoidon aikana. Tatuoinnit tuntuivat sen verran ilkeiltä, etten tule ottamaan yhtään tatuointia vapaaehtoisesti. Olin varautunut viettämään pitkän tovin Syöpiksellä, mutta koko homma oli ohi noin vartissa. Minulla oli pojat mukana reissulla ja he keskittyivät lukemaan Aku Ankka -taskukirjojaan odotustiloissa, joten lopuksi suuntasimme herkuttelemaan Syöpiksen kahvilaan. Tai siis pojat herkuttelivat ja minä keskityin nieleskelemään kipujen aiheuttamaa pahoinvointia.

Kotimatkalla sain vielä kamalan vatsakrampin ja jouduin pysähtymään Nesteelle. Onneksi on vielä ilmaisia vessoja, sillä olisi käynyt huonosti, jos olisin joutunut kiertämään kassan kautta... Jos aiemmin oli jo huono ja väsynyt olo, voitte varmaan arvata kuinka poikki olin, kun pääsin kotiin. Kivuista tuli ensin kamala tuskanhiki ja nyt tärisen kylmyydestä. Nyt hieman lepoa lämpöpeiton alla ja sitten lämmittämään lounasta pojille. Onneksi voin pysytellä tämän päivän kotosalla ja taidan joutua turvautumaan taas päiväuniin, sillä voimat ovat kateissa.

2 kommenttia:

  1. Ihan samat olivat tatuointien jälkeen omat fiilikseni: ei koskaan tatskoja! Ne pienet mustat pisteet, jotka sain kesällä 2001 muistuttavat ikuisesti tämän taistelun ekasta osiosta, mutta muita en todellakaan kaipaisi itseeni. Piikeistä olemme saaneet oman osamme jo muutenkin! :-)

    Kurjaa tuo nesteen kertymisen jatkuminen, luonto ei meinaa sittenkään aina osata hoitaa hommaansa, vaikka täällä meillä päin niin kovasti uskottiin, kun kävin itse punktiossa ekan ja vikan kerran. Minulla on nyt ollut sen suhteen paljon helpompaa, sillä kainalon imusolmukkeet leikattiin jo yli 11 vuotta sitten. Pieni ongelmakohta on silti itsellänikin uudella leikkausalueella, mutta se ei aiheuttane toimenpiteitä.

    Voimia sinulle, raskain rupeama on takana päin onneksi jo. :-)

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Paljon olet ollut ajatuksissa viimeaikoina, on vissiin ollut kova tunnemylläkä siel päässä.
    Toi täsmäpommitus ei oo vissiin mikään hirveen vanha juttu? Mun isä kuoli aivosyöpään 1/2006 ja sillon tuo täsmäpommitus oli vasta kokeiluasteella. Sai kutsun helmikuulle/2006 pitkän ruinaamisen jälkeen mutta ei kerennyt yhtään hoitoa käydä kokeilemassa. Tuo syöpäkokemus oli koko perheelle todella raskas kokemus. Luokitus oli kaikkein ärhäkkäin, sinnitteli 1,5vuotta. Loppuun asti (kunnes meni siihen kuntoon ettei paljoa maailman menosta käsittänyt) niin oli sitä mieltä että kyllä tästä selvitään. Kaikki mahdolliset hoidot kävi läpi.
    Tuo henkinen uupumus mistä tokakertalainen kirjoitti, on syvältä. Se tulee jopa läheisille. Ite sairastuin isän sairausaikana keskivakavaan masennukseen ( mikä juonti juurensa myös omasta raskauajan masennuksesta ja siitä et pieni puoltoist vuotias sairasti astmaa samaan syssyyn, joko olin sairaalassa isän kans tai pojan, vuorotellen). Tuosta masennuksesta seurasi vatsahaava ja paniikkihäiriö.
    Nyt olen ollut Keskivakavan uupumuksen takia poissa töistä jo kohta 5kk, joulukuusta asti tästä kärsinyt. Alussa olin poissa 1,5kk, sitten palasin takas töihin. Lopulta maaliskuussa itsemurhayrityksen jälkeen pitkällä saikulla. Tuo uupumus kannattaa ottaa vakavasti, erittäin vakavasti. Olkaahan varovaisia ettette rehki liikaa. Niitä töitä ennättää kyllä painaa sitten kun oikeesti voi paremmin. Ihmisluonto on niin arvaamaton, yleensä kaiken huomaa (etenkin) uupumuksen vasta jälkikäteen. Oireet on kyllä havaittavissa mutta ihminen lepää vasta kun ei ylös pääse.. Sen voin sanoa että joulukuussa kun uupumus iski en päässyt edes vessaan, moneen viikkoon muuten kuin konttaamalla. Nukuin vuorokaudet läpensä ja väsymys vaan jatkui ja jatkui. Päivästä toiseen viikosta toiseen ja vaikka kuinka nukkui ei mikään auttanut. Lopulta kun mitta täyttyi en enää jaksanut. Nyt palaamassa töihin ja pelottaa et mitä jos taas mennään takapakkia... Mutta olkaahan siskot varovaisia, uupumuksen kans ei kannata leikkiä. NIMIMERKILLä entinen työ/tekemisen suorittaja...

    VastaaPoista

Suosituimmat tekstit