Proteesikeikka ylitti odotukset

Nyt olen vihdoin kahden proteesin onnellinen omistaja! Menin aamulla hieman skeptisenä Klinikka 22:lle. Olin jo etukäteen kaivanut netistä Amoena-liivimerkin kokovaihtoehtoja ja todennut, että voi tulla varsin haasteellista, koska olen isorintainen. Mieheni veikkaus oli, että tarvitaan mittatilaustissi, mutta ihan niin hankalaksi tilanne ei sentään mennyt. ;) Käynti kesti reilun vartin, jonka aikana totesimme hoitajan kanssa, ettei heiltä löydy minulle sopivaa proteesia eikä liivejä vaan sain erikoisluvan siirtyä samalla maksusitoumuksella Amoenan myymälään. Proteesitarjonta koostuu eri malleista ja kokoja löytyy 1-15. Proteesin kanssa voi elää ihan normaalisti, ainoastaan uintia varten on erillinen uimatissi. Olen aikanani saanut ensimmäiset liivit ollessani todella hoikka teini ja jo silloin kuppikoko oli D, joten ihan pientä proteesia ei oltu metsästämässä... Useamman sovituskierroksen jälkeen löytyi sopiva malli ja koko sekä liivit. Maksusitoumus kattaa vain yhden liivimallin ja väri on kaikille sama eli valkoinen. Samalla sain myös uimatissin. Yritin samalla ostaa uimapuvun. Minun proteesi mahtui vain yhteen tarjolla olevaan uimapukumalliin, joka oli minun makuuni liian mummomainen varsinkin, kun selkä oli varsin avoinainen. Se tuntui siltä, että olkaimet (joita ei voinut säätää) valahtavat heti ensimmäisessä vesiliukumäessä. Ei siis soveltunut minulle ja muita vaihtoehtoja ei Suomessa ilmeisesti ole. Great! En halunnut maksaa 80 euroa uimapuvusta, joka ei istu päälle ja näyttää enemmän yli 60-vuotiaille kuin tällaiselle kahden riekkuvan vesipedon äidille, joka tykkää itsekin riekkua vesiliukumäessä ja hyppiä hyppytorneista. Ystävällinen myyjä aikoi laittaa palautetta heti pääkonttorille, koska koko ajan on enemmän nuorehkoja rintasyöpäpotilaita, joilla on kookkaat rinnat. Kaikenkaikkiaan hankintareissu oli ihan mukava ja näillä tisseillä mennään seuraavat 1-2 vuotta. Aion testata näitä liivejä ainakin kuukauden verran ennen ostosreissua. Olisin itse valinnut hieman napakamman koon, joten haluan rauhassa testata liivien venymisen ja käyttäytymisen.

Kotona päätin testata saisinko vanhasta uimapuvusta muokattua käyttökelpoista kaveria. Hankin viime kesänä ihan tavallisen mustan Arenan uimapuvun, jossa on kolmiokupit rinnoille. Tein oikean rinnan vuorikankaaseen pienen kolon yläreunaan ja sulloin proteesin sinne. Uimapuku oli rintojen välistä turhan avoinainen, joten kursin sitä seuraavaksi yhteen noin 5 cm:n matkalta ja lopuksi ompelin sen vuoren kolon kiinni, jotta proteesi pysyy piilossa. Tämän 10 minuutin pikatouhotuksen tuloksena sain uimapuvun, jossa tunnen oloni naiselliseksi ja voin riekkua poikien kanssa vedessä, kuten tähänkin asti. Kotona aloimme heti suunnitella uimareissua Flamingoon. Ehdin myös testaamaan paria vanhaa T-paitaa proteesin ja uusien liivien kanssa. Sain osan vanhoista paidoista käyttöön. Paitavalikoima siis moninkertaistui kertaheitolla. Jee!

Aamulla käväisin työterveyslääkärin vastaanotolla. Hänen piti todeta minut omin silmin työkyvyttömäksi, sillä siirryn kesäkuussa Kelan sairaspäivärahalle, joka tiputtaa tuloni noin puoleen nykyisistä tuloista. Keskustelimme voinnistani ja hän ehdotti asteittaista töihin palaamista, joka helpottaisi elämää ainakin sädehoitojen kanssa. Elokuussa järjestetään asian tiimoilta kokous, jossa työterveyslääkäri, esimieheni ja minä teemme suunnitelman töihinpaluusta. Samalla tulee ajankohtaiseksi tehdä kuntoutussuunnitelma leikatun puolen kädelle. Keskustelimme myös jaksamisestani ja mahdollisesta tarpeesta puhua ammattiauttajan kanssa. Sanoin, että olen kyllä tietoinen tarjolla olevasta avusta, mutta ainakin tässä vaiheessa blogi toimii minun terapiamuotonani. Lääkärin mielestä tärkeintä on, että jokainen löytää itselleen sopivan tavan purkaa tilannetta ja hän kertoi kuulleensa blogistani työkavereiltani. Meillä on ihan huippuhyvä työterveyslääkäri, joka selvästi kantoi huolta myös koko työyhteisömme naisten jaksamisesta. Tuon visiitin jälkeen tuli taas ikävä töihin ja olisi tehnyt mieli mennä moikkaamaan työkavereita. Onneksi olen alkanut tunnistaa omien voimavarojeni rajallisuuden, joten työpaikkavisiitin sijaan pysähdyin kotimatkalla hakemaan salaatit itselleni ja siskolleni, joka olisi ollut valmis lähtemään taas tuekseni tällekin retkelle. Arvasin, että proteesikeikasta tulisi pitkä, joten lähdin yksin matkaan. Kotimatkalla piti taas todella keskittyä ajamiseen, sillä 3 tunnin kierros oli vienyt kaikki voimat ja vatsa alkoi taas kramppaamaan. Aamulla otetut särkylääkkeetkin alkoivat menettää tehoaan. Lounaan jälkeen nukuinkin 2 tunnin päiväunet ja sen jälkeenkin olin vielä ihan tokkurassa. Illalla oli vaihteeksi ohjelmassa taas poikien jalkapallopelit ja oli kiva olla kentän laidalla, kun ei tarvinnut jännittää pumpulitissin julkisuushakuisia tempauksia. Viime viikolla se pirulainen nimittäin päätti haukata happea futiskentän laidalla. Grrr! Eipä tule ikävä sitä pirulaista!